Upseerien kapina oli tuhota Japanin
Hiroshiman ja Nagasakin pommien jälkeen Japanin keisari oli valmis antautumaan. Ryhmä upseereja kieltäytyi kuitenkin hyväksymästä häpeällistä tappiota. He tekivät kaikkensa estääkseen keisarin aikeet ja jatkaakseen sotaa viimeiseen mieheen saakka.
Tokiossa sijaitsevassa keisarillisessa palatsissa koettiin toisen maailmansodan päättymistä edeltävänä yönä jännitysnäytelmä.
Verinen draama käynnistyi
Kello oli yksi yöllä elokuun 15. päivänä 1945 Tokiossa. Vain viikkoa aiemmin atomipommit olivat tuhonneet Hiroshiman ja Nagasakin.
Ilmahälytyssireenit ulvoivat, kun yhdysvaltalaisten pommikoneet lähestyivät tummalla yötaivaalla. Miehet, naiset ja lapset kyyristelivät pienissä puutaloissaan ja rukoilivat hartaasti, ettei heistä tulisi atomipommin seuraavia uhreja. Samaan aikaan Japanin keisarillisen palatsin seinien sisällä käynnistyi vertaansa vailla oleva jännitysnäytelmä. Keisarillisen henkivartiokaartin komentaja, kenraali Takeshi Mori, katsoi toimistonsa kelloa.
Toisin kuin muut japanilaiset hän tiesi, että sota oli pian ohi. Yhdentoista tunnin kuluttua Japanin yleisradioyhtiön NHK:n oli määrä esittää tallenne keisarin antautumispuheesta, jolloin japanilaisille selviäisi, että toinen maailmansota oli päättynyt ja Japani oli hävinnyt. Kaksi nuorta upseeria, eversti Masataka Ida ja eversti Jiro Shiizaki, olivat tulleet tapaamaan Moria.
He kuuluivat upseerien salaliittoon, joka aikoi tehdä kaikkensa antautumisen estämiseksi. He näkivät, että Japanilla oli vain yksi tie: sen sotilaiden oli taisteltava katkeraan loppuun saakka ja kuoltava kunniakkaasti taistellen. Välttääkseen tappion aiheuttaman häpeän he olivat punoneet juonen estääkseen keisarin puheen. He luottivat siihen, että sen jälkeen muut upseerit tukisivat heitä kunniakkaassa taistelussa.Everstit istuivat vaiti ja odottivat, että salaliiton aivot eli majuri Kenji Hatanaka saapuisi paikalle.
Odotus tuntui tuskastuttavalta, ja lopulta Ida puhkesi puhumaan: ”Kenraali Mori, uskomme yhä, että on mahdollisuus pelastaa Japani häpeälliseltä antautumiselta viholliselle. Sitä varten keisarin vartijoiden on kuitenkin liityttävä meihin.”
”Ymmärrän teitä ja kunnioitan hankettanne. Muissa olosuhteissa olisin ehkä myöntynyt toiveisiinne, mutta nyt en voi. Olen vannonut noudattavani keisarin tahtoa”, sanoi Mori, joka vastasi muutaman sadan metrin päässä kenraalin työhuoneesta nukkuvan jumalallisena pidetyn keisarin suojelusta.
Samalla hetkellä Hatanaka ilmestyi oviaukkoon. Hän luuli ensin, että Mori tuki salaliittoa, mutta kun hänelle selvisi, ettei Mori halunnut auttaa heitä, hän raivostui. Hän veti esiin pistoolinsa ja ampui kenraalin. Seuraavassa hetkessä hän katkaisi miekalla Morin luottoupseerilta pään. Kun pää vierähti toimiston veriselle lattialle, Ida katsoi Hatanakaa kauhistuneena.
”Meillä ei ole aikaa neuvotella, joten tapoin hänet. Mitä muuta olisin voinut tehdä?” huusi Hatanaka. Nyt he eivät voineet enää peräytyä ja Hatanaka toimi ripeästi. Hän otti kenraali Morin virallisen leiman ja leimasi sillä väärennetyn käskyn, jonka hän oli kirjoittanut etukäteen valmiiksi.
Käsky siirsi henkivartiokaartin johtajuuden Hatanakalle, niin että hän saattoi käyttää joukkoja palatsin haravoimiseen keisarin puheen löytämiseksi. Morin ennalta arvaamattomasta vastarinnasta huolimatta hankkeen onnistuminen näytti mahdolliselta. Hatanaka oli valmis uhraamaan omansa ja miljoonien japanilaisten hengen kunnian vuoksi, vaikka se merkitsisi Japanin täydellistä tuhoa.
Yhdysvaltojen uhkavaatimus
Kapinan esinäytös oli näytelty muutamaa viikkoa aiemmin 26. heinäkuuta 1945, jolloin keisari Hirohito ja hänen virkamiehensä olivat saaneet liittoutuneiden huippukokouksessa Potsdamissa Saksassa laaditun uhkavaatimuksen.
Yhdysvaltojen presidentti Harry S. Truman, Britannian pääministeri Winston Churchill ja Kiinan nationalistisen hallinnon johtaja Tšiang Kai-šek vaativat Japanin välitöntä ja ehdotonta antautumista. Vaatimuksen torjumisella olisi kohtalokkaat seuraukset:
”Liittoutuneet kehottavat Japanin hallitusta ja kaikkia aseellisia joukkoja antautumaan ehdoitta. Vaihtoehtona on välitön ja täydellinen tuho.”
Japanin hallitus ei kuitenkaan edes harkinnut antautumista. Sen sijaan maan pääministeri Kantaro Suzuki julisti 28. heinäkuuta 1945, että Japani aikoi jättää Potsdamin julkilausuman omaan arvoonsa. Suzuki painotti, että maan vastaus liittoutuneiden vaatimuksiin oli mokusatsu – halveksiva hiljaisuus.
Japanilaiset saivat kuitenkin pian huomata, että liittoutuneiden uhkaukset eivät olleet tyhjää puhetta. 6. elokuuta yhdysvaltalaiset pudottivat Hiroshimaan Little Boyksi kutsutun atomipommin, joka tappoi hetkessä 80 000 japanilaista.
- elokuuta Neuvostoliitto, joka siihen mennessä ei ollut ollut sodassa Japanin kanssa, julisti sodan Hirohiton keisarikuntaa vastaan, ja seuraavana päivänä yhdysvaltalaiset pudottivat Japaniin vielä toisen atomipommin, joka tällä kertaa tuhosi Nagasakin kaupungin.
”Japani voi odottaa tuhoisaa atomisadetta, jos Tokio ei pian antaudu”, totesi Yhdysvaltojen presidentti Harry S. Truman kylmästi.
Se ja Hiroshiman ja Nagasakin tuhoista kertovat raportit saivat keisarin tekemään päätöksen. 14. elokuuta puolenpäivän aikaan Hirohito tapasi ministerinsä kertoakseen, että hän oli päättänyt taipua vihollisen vaatimukseen antautumisesta.
”Arvostan sotilaiden päättäväisyyttä ja halua uhrata elämänsä keisarinsa edestä, mutta sodan jatkaminen aiheuttaisi satojentuhansien ihmisten kuoleman. Kansakuntamme pyyhkiytyisi maan päältä ja muuttuisi tuhkaksi. Minulle on sama, mitä minulle tapahtuu. Ainoa, mikä merkitsee jotain, on kansani elämä”, Hirohito sanoi kyynelten valuessa hänen poskiaan pitkin. Pian kaikki huoneessa olijat purskahtivat itkuun.
Hirohito poistui kokouksesta nauhoittaakseen radiopuheensa kahden radioteknikon avustuksella. Puhe aiottiin lähettää radiosta seuraavana päivänä. Keisari halusi kansansa kuulevan hänen omasta suustaan, että sota ja sen kauhut olivat heidän kohdaltaan lopullisesti ohi.